Tampere Kupliista sananen

Sino-Soviet Treaty of Friendship. Or so. Kiinana Elzy, kuvaajana Hoothoot.

Palauduin eilen illalla Tampere Kupliin tienoilta kotihin jälleen muutamaa jännittävää kokemusta rikkaampana. Ensimmäinen kisa-avustajan pestini jännitti ja lisäksi tuntui kovin hassulta olla osa sitä isoa univormumerta - eli Hetalia-cosplayereita, joita tapahtumassa tietenkin oli ja varsin sankoin joukoin.

Aamuni kului lähinnä kisajuttujen kanssa. Ensimmäisen tunnin ajan tärkein hommani oli lähinnä opastaa ihmisiä kymmenen metrin päässä sijaitseviin wc-tiloihin ja koettaa nyhtää Kyuulta ja Willalta niin paljon informaatiota kuin vain mahdollista, jotta osaisin vastata ihmisten mahdollisiin kysymyksiin. Suurelle osalle kisaajista kisakäytännöt olivat selkeästi aika tuttuja, joten en ollut tosiaankaan kovin työllistetty ennen kuin kisaajat alkoivat ennen kisan alkua virrata backstagelle. Sen jälkeen sitten juoksinkin ympäriinsä huolehtimassa vesihuollosta, hakaneuloista ja muista juoksevista asioista.

Kisaa en kauheasti ehtinyt seurata, sillä huolehdin kisaajajonosta ja tsemppasin viime hetken jännittäjiä. Nyt kun jälkikäteen katsoin vielä finalistien kuvat Aamulehden äänestyksestä, niin näytti ihan tavanomaiselta kisalta ottaen huomioon, että Tampere Kuplii on saanut eräänlaisen välitapahtuman leiman. Kisassa oli yllättävän paljon meininkiä ja ihmiset olivat kehitelleet kivoja pieniä esityksiä, vaikka taustanauhaa ei ollutkaan. Hahmovalinnat olivat myöskin kovin kekseliäitä, kiitos Kupliille ominaisen länsimaisten hahmojen sallimisen. Idea on selkeästi saavuttanut suosiota verrattuna edellisiin vuosiin, ja puolet finalisteista olivatkin länkkäri-cosplayereita. Tintti-cosplayta, ohmygosh - tällaista lisää! Spongebob oli tietenkin kisan ehdoton yleisön suosikki huudosta päätellen - eikä syyttä. Vaikka maskottipuvuilla ja tietyn tyyppisillä hahmovalinnoilla onkin helppo lähteä varta vasten kalastelemaan yleisön suosiota, niin tämä oli kyllä todella näköinen ja mitä nyt kisaajaa juottaessani pääsin tarkastelemaan pukua lähempää, niin puvun tekninen toteutuskin oli oikein mallikas.

Kisahulinan laannuttua vapauduin kiertämään tapahtuma-aluetta seurueeni kanssa. Ohjelmanumerot jäivät tällä kertaa välistä, sillä kotiinlähtö oli ajoitettu melko aikaiseksi ja nälkä oli huutava. Ilmaisten ruokalippujen turvin käväisimme pizzalla ja sen jälkeen kiersimme aluetta valokuvauspaikkojen toivossa. Sää muuttui hetken ajaksi kovin kurjaksi, minkä vuoksi yritimme etsiä rauhallista kuvausnurkkaa sisätiloista, mutta melko huonolla menestyksellä - tilat olivat joka puolella aika lailla valloitettuja. :D

Hetaliaa oli tosiaankin paikalla tietenkin kovin runsaasti, mutta en hirveästi joutunut vuorovaikuttamaan muiden kanssa - minun, Elzyn ja Hoothootin yhteinen aura oli ilmeisesti niin pelottava. Hetalian ja nostetta saaneen Naruton lisäksi paikalla oli paljon yksittäisiä tai muutamien ihmisten ryhmissä liikkuneita ei-niin-trendikkäiden sarjojen edustajia, mikä oli kovin ilahduttavaa. Itse olin kovin ihastunut törmätessäni kahteen Utena-cosplayeriin, vaikkakin olen mitä luultavimmin nähnyt saman kaksikon samoissa puvuissa ennenkin. Olisin myös palavasti halunnut tietää, kuka oli oli ilmoittautunut kisaan Simounin Aaeruna! Kyseinen kisaaja ei valitettavasti koskaan ilmestynyt paikan päälle.

Asuni toimi ihan näppärästi koko päivän, vaikkakin jälkeenpäin harmitti, etten ollut tajunnut ommella muutamaa nepparia lisää pitämään takkia enemmän aloillaan. No, tämä korjaantuu kuitenkin ensi lauantaihin mennessä, jolloin lähdemme tiimimme kanssa photoshoottaamaan oikein ajan kanssa. Seuraava merkintä tulee siis olemaan mitä luultavimmin melko valokuvapainotteinen.

Ahoy, neighbor! Kuvaajana Hoothoot.

Ai niin, yksi hauska tapaus ansaitsee oman mainintansa. Odottelimme kyytiä kotiin ja seisoskelimme siinä vähän matkan päässä tapahtumapaikasta. Lippumme olivat käärittyinä rullalle varsiensa ympärille ja siihen tuli sitten jonkinmoinen miesporukka kyselemään, mistä olemme hankkineet lippumme. Pari sanaa vaihdettiin ja sitten saimmekin päivän parhaan kommentin: "Mekin kuuluttiin joskus Neuvosto-nuoriin." ... ... ... Joo.

Work in progress

Blogittaminen on sitten mahtavan koukuttavaa - jopa niin koukuttavaa, että alan olla huolissani yo-kirjoituksistani. :D; Huomenna on luvassa ihanainen kemian yo ja ensi viikolla vielä saan tuskailla pitkän matematiikan ja biologian kanssa - ja kaiken kukkuraksi lähden ylihuomenna Tampere Kupliihin. Jes, osaan keskittyä olennaiseen! Olen tosin jo antanut itselleni synninpäästön lauantaista, sillä yksi päivä lukien tai lukematta tuskin muuttaa osaamistani kumpaankaan suuntaan. Onneksi Kupliin puku on ollut jo viikon alusta asti valmis, mikä tarkoittaa sitä, että minulla on näillä näkymin enää yksi pukuprojekti, Paine, ennen kesää. Uskoisin onnistuvani pääsykokeisiin lukemisessa ja yhden puvun työstössä samanaikaisesti.

Napsin eilen todisteaineistoa siitä, mitä olen saanut viime aikoina aikaiseksi.

Siinähän se viimeisin valmistunut projektini roikkuukin ja vieläpä kauniisti silittämättömänä. Kuten kuvasta voikin päätellä, kyseessä on itänaapurin / Ivan Braginskyn puku tiedätte-kyllä-varsin-hyvin-mistä. Ei ihan tyypillisin hahmo-/sarjavalinta minulta, sillä kuten huomattua, keskityn aika lailla pelihahmoihin ja niihin sarjoihin, joista itse pidän. Tämä pukuvalinta palveleekin suurimmilta osin lähinnä paricosplayn toisena osapuolena, mutta en voi sälyttää syytä ihan täysin manipuloivan parinikaan niskoille - en minä ihan oikeasti alkaisi tehdä pukua, jota en ihan oikeasti halua tehdä. Hetaliasta en ole sarjana koskaan erityisemmin välittänyt, koska en vain yksinkertaisesti aina ymmärrä sarjan hauskuutta, mutta historia nyt on aina kiinnostavaa.

Elzy kirjoitti blogiinsa merkinnän siitä, miksi Hetalialla on niin järkyttävän retardi maine ja miksi automaattinen kaikkien Hetalia-cosplayerin leimaaminen retardeiksi leimaaminen ärsyttää, ja olen hänen kanssaan aika lailla samoilla linjoilla. Vastustan ylipäätään sitä, että tietyistä sarjoista cosplayaavia cosplayereita katsotan nenänvarttaan pitkin vain siksi, että sarja on suosittu. Ensin tuli Naruto, sitten Kingdom Hearts ja nyt Hetalia. Jokaisella näistä sarjoista on ollut oma vankkumaton fanikuntansa ja vahva fandom herättää aina anti-fandomin. Vähemmän suosittujen sarjojen katsojat taas jakautuvat yleensä niihin, jotka sarjasta pitävät ja niihin, jotka eivät välittäneet siitä - harva ottaa asiakseen esimerkiksi Simounin kokopäiväisen vihaamisen, mutta Hetaliaa ja muuta "massacosplayta" (ai että vihaan tuota termiä) saa aina toitottaa inhoavansa.

Jos olisin mangaka, käsittelisin varmasti historiallisia aiheita vähän vakavammin kuin mitä Hetalia, mutta ilmeisesti juuri ainutlaatuisen keveytensä takia se on saavuttanut niin paljon suosiota. Historiaan pohjaavia sarjoja kun on pilvin pimein, mutta ahdistavat aiheet ja raskas käsittelytapa eivät vetoa etenkään niihin, joita historia ei sinällään kiinnosta. Hetalian kanssa tätä ongelmaa ei ole. Fandomin on myös hyvin helppoa lähteä elämään omaa elämäänsä - historiasta kun riittää aiheita loputtomiin asti. Minusta onkin alkanut tuntua vähän siltä, että Hetalian luoja vaikuttaa fandomiin yhä vähemmän ja vähemmän - hän on tehnyt hahmoille designit ja luonut näille maihin liittyvistä stereotypioista inspiraation saaneet luonteenpiirteet, ja näistä elementeistä fanit ovat lähteneet kehittelemään omia tulkintojaan historian kulusta ja niistä aiheista, joita Hetalian piirtäjä ei käsittele sarjakuvissaan.

Minun piti olla puhumatta aiheesta, koska siitä on puhuttu jo niin paljon ja hartaasti, mutta en vain voinut pysäyttää itseäni päästyäni vauhtiin. :D Alitajuinen puolustusmekanismini sain kytkeytyi saman tien päälle, koska Hetalia-cosplayer saa niin helposti kuraa niskaansa. Nyt kun olen sanottavani kuitenkin sanonut, voisin unohtaa aiheen ja keskittyä jakamaan kanssanne muutaman faktan puvustani.

Venäjä oli kaiken kaikkiaan hyvin helppo ja nopea projekti ja kerrankin minua onnisti peruukin valinnan kanssa. Takin kangas on sekoitekangasta (50% polyesteriä, 50% puuvillaa), ja ostin sen Helsingin Eurokankaasta hintaan 13,30 € / m. Vaikka minulla onkin vankka epäilys siitä, että kyse on sisustuskankaasta, niin toimii se kuitenkin tarkoituksessaan ihan näppärästi. Koska kangas oli normaalia kangasta kaksi kertaa leveämpää (~280 cm), sain kahdesta metristä tehtyä niin itse takin kuin sen vuorinkin. Suurin osa työstä oli ohi jo kolmen illan jälkeen, mutta viimeistelyt veivät vielä muutaman tunnin verran. Laitoin takkiin myös olkatoppaukset saavuttaakseni vähän ryhdikkäämmän lopputuloksen. Takki on myös tavallista isomman kokoinen, sillä Venäjä on hahmokuvauksensa perusteella isokokoinen ja isoluinen mies - tämän takia minun silmääni pistävät heti langanlaihat Venäjä-cosplayerit, joiden ihoa myötäilevät takit vielä korostavat näiden hoikkaa ruumiinrakennetta.

Puolueettomasti totean, että proppina toimiva vodkapulloni on ehkä hienoin mahdollinen. Se isoisäni lahjaksi saama vodkapullo 60-luvulta eli Neuvostoliiton ajoilta. Tämä pullo ei tosin taida olla alun perin naapurista peräisin, koska Smirnoffia on valmistettu jo vuosikymmeniä Yhdysvalloissa, mutta hieno etiketti korvaa venäläisalkuperän. :D Olen hankkinut rekvisiitaksi myös Neuvostoliiton lipun (isä ehdotti, että vedettäisiin se salkoon yo-juhlissani) myöhempiä photoshootteja varten. Lippu on tosiaan Neuvostoliiton eikä Venäjän, sillä Hetalian pääjuoni sijoittuu kuitenkin toisen maailmansodan ajoille, jolloin Venäjä oli vielä Neuvostoliitto. :B On se tarkkaa!

Olen ehtinyt aloitella myös Painen pukua ja hankkia sitä varten materiaaleja. Tekonahkaa onnistuin onkimaan Hyvinkään Kangastukusta hintaan 9,90 € / m, eli puoli-ilmaiseksi. Tuo nahka on kuitenkin melkoisen ohutta enkä ole vielä ihan sataprosenttisen varma siitä, soveltuuko se etenkään Painen jämäkkään yläosaan, mutta kokeilemalla (ja kikkailemalla) se selviää.

Feikkinahkaa ja omaa nahkaani. Paksuusdemonstrointi. Ovatpas kynteni muuten karmeassa kunnossa.

Tässä kaikki, mitä olen saanut tähän mennessä tehtyä. Cosplayerin kolme pahinta uhkaa ovat symmetria, symmetria ja symmetriaa. Pienemmät, maalaamattomat rinkulat tulevat yhteen Painen vöistä ja tuo ristinmuotoinen kappale tulee yläosaan. Materiaalina molemmissa vanha kunnon softis.

Aloitan aina pukuni kaikkein pienimmistä yksityiskohdista, mikä on sinänsä todella hassua ja epäkäytännöllistä, mutta ainakin kynnys puvun tekemisen aloittamiseen on pienempi, kun ei tarvitse lämmittelemättä ryhtyä ompelemaan isotöisiä kappaleita.

Peruukki stailauksessa. Vielä hiukan työstämistä edessä, jotta 'etuhiusten' ja tuon pystyssä olevan harjaksen liitoskohta näyttäisi sulavalta. Takatukkakin kaipaa hiukan kurittamista. Peruukki on hankittu Anikin osto- ja myyntipalstalta entuudestaan käyttämättömänä.

Tarvitsen Painea varten vielä muutaman vyön / vyömateriaalia sekä kymmenen kappaletta keskenään identtistä solkea - mikä sinänsä kyrsii ja pahasti, sillä minulla olisi laatikoissani kahdeksan kappaletta keskenään identtisiä solkia. Eikä samanlaisia tietenkään saa mistään lisää, sillä ne ovat peräisin vanhoista kengistäni. Argh, en siedä tällaista tuhlausta!

Ensi kerralla saatte sitten mitä luultavimmin lukea kokemuksistani Tampere Kupliista. Olen pestautunut tällä kertaa avustajaksi cosplaykisaan, joten aamu kuluukin sitten kisan taustajoukoissa. Hiukan pelottaa pukuilla näinkin suosittua hahmoa näinkin suositusta sarjasta, mutta luotan siihen, että ihmiset ovat aikuistuneet hiukan sen pusupiirimellakan vuoksi eivätkä käy ainakaan tuntemattomien kimppuun - en todellakaan haluaisi joutua yhtäkkisen glompin/fanservicen/seksuaalisen ahdistelun kohteeksi. Luotan rujoon auraani. :>

Of boobs and butts

Sain aiheen blogikirjoitukselleni, kun äitini kauhisteli tässä taannoin pukuvalintaani Desuconiin. "Eikös tuo ole nyt vähän liian seksikäs?" No, onhan se. Painella (Final Fantasy X-2) kun ei juuri ole vaatteita päällään, ja ne vähätkin vaatteet ovat vähän... no, niin, kuva kertoo kaiken tarpeellisen.

Painea ei hävetä. Eipä minuakaan hävettäisi, jos olisin nielaissut jättimäisen tiimalasin.

Tässä merkinnässä käsittelen siis omaa suhdettani asuihin, joissa on näkyvillä ihoa enemmän kuin kangasta. Eikä syytä huoleen - pakollista tissispekulaatiotakaan ei ole unohdettu.

Monet cosplayerit karsastavat paljastavia pukuja ja ihan ymmärrettävistä syistä, kun taas moni suhtautuu tällaisten pukujen valintaan ihan luontevasti. Lyhyt helma ja avonainen kaula-aukko eivät tosiaan vaadi mallin mittaista ja muotoista kroppaa, vaan lähinnä hyvää itsetuntoa ja kykyä olla miettimättä, jos joku nyt vaikka sattuukin ajattelemaan että "plikallahan on reidet kuin puunrungot :O". En tosin ollut ihan samoilla linjoilla silloin, kun aloitin cosplayn, enkä olisi tällöin voinut kuvitellakaan itseäni esimerkiksi tuohon Painen pukuun. Silloin en ollut kauhean sinut itseni kanssa enkä arkipukeutumisessanikaan ollut tottunut kauhean naisellisiin vaatteisiin. Jostain syystä eksyin kuitenkin lähes huomaamattani harrastamaan näitä vähäpukeisia pimuja - joita en näin jälkeenpäin miettien oikeastaan edes pidä kauhean vähäpukeisina -, eikä se suinkaan jäänyt vain siihen yhteen kertaan.

Fran (Final Fantasy XII) oli ensimmäinen pukuilemani naishahmo, ja kyseinen asu näyttikin sitten heti joka paikasta jotakin. Kuvaajana Sanna.

Kun on kyse Nevirilin (Simoun) pilottiasusta, ei voi enää sanoa, että pantsut vilkkuvat - niitä kun ei ole hahmosuunnitteluvaiheessa edes yritetty piilottaa. Kuvaajana Mira.

Nevirilin Arcus Prima -mekko on kyllä siveä vyötäröstä ylöspäin, mutta helman pituus onkin sitten jossain siellä vesirajan tuntumassa. Kuvaajana Mira.

Franina en uskaltanut kulkea yksin Tampereen asematunnelin läpi, mutta muuten oloni kyseisessä asussa oli epätavallisen mukava. Vaikka hotellin hississä vastaantullut kalapuikkoviiksimies tuijottikin minua kovin härskisti ja eräs valokuvaaja kysyi conialueella "Saanko ottaa vielä yhden kuvan... takaapäin? ;D", en kokenut suurempaa ahdistusta jalkojeni esittelyn tai ihoa nuolevan bodyn vuoksi. Nevirilin pilottipuvussa lähdin jopa julkiselle paikalle photoshootin merkeissä ("Isi, mikä toi on?" - "No se nyt vaan on... tommonen.") ja tytön mekkoversiossakin pyörin Helsingissä ihan tyynesti.

Voisin jopa kuvitella pitäväni yllä jotain tällaista erityisemmin nikottelematta, vaikka Dizzyn (Guilty Gear) design onkin hiukan mauton.

Yleensä asuvalinnoissani raja tuleekin vastaan lähinnä siinä, jos hahmon rinnat ovat isot ja ne ovat selkeästi esillä. Minua ei lainkaan hävettäisi käyttää C-kupin liivejä vessapaperitoppauksin, mikäli hahmon rintavarustus on havaittavissa vain vaatteiden alla olevina ulokkeina (tissitermistöni monipuolisuus häkellyttää joskus jopa itseni), mutta jos hahmon tissit ovat oikeasti puoliksi näkyvissä, niin feikkaamisella luonnollisen lopputuloksen saavuttaminen on jo paljon vaikeampaa.
Antakaapa minun demonstroida:

Kenin (Zone of the Enders: the 2nd Runner, ylempi kuva) rintamuksen feikkaaminen ei välttämättä olisi lainkaan hankalaa, mutta Yokon (Tengen Toppa Gurren-Lagann, alempi kuva) rinnat puolestaan ovat puolittain paljaana, mikä vaikeuttaa cosplayerin perfektionistista puvunlähestymistapaa huomattavasti, ellei oma rinnanympärysmitta riitä kilpailemaan pikseleiden kanssa. Mahdollisimman hahmonnäköisen ja luonnollisen tuloksen saavuttaakseen minunkaltaiseni pienirintainen ihminen joutuisi luultavasti vain kylmästi hankkimaan silikoni-implantit - ja sehän on tietenkin hyvin suositeltavaa, riskitöntä, järkevää ja halpaa - mutta kyllähän cosplayn takia kannattaa tehdä pieniä uhrauksia!

Mikä sitten saa cosplayerin tarttumaan sellaiseen projektiin, jossa on paljasta pintaa ja paljon? Vankkumaton rakkaus hahmoon tämän kyseenalaisesta vaatetuksesta huolimatta? Onko kyseessä halu saada osakseen ihailua vai kenties jonkinlainen peitelty perversio, haudattu mielihalu itsensäpaljasteluun? Vai onko se nyt ylipäätään niin iso juttu, jos pakarat vähän vilkahtavat - kannattaako siitä nyt näin pitkää blogimerkintää edes kirjoittaa? Niin, eipä kai. Minäkin löydän itseni aina uudestaan ja uudestaan harkitsemasta ties millaista pantsucosplayta tietämättä siihen edes kunnon syytä. Kenties hahmorakkaus on ollut se kaiken ulkonäkökriittisyydenkin voittava voima, tai ehkäpä olen vain oppinut löytämään kiehtovia elementtejä paljastavienkin pukujen designista. Vähäpukeisissa naisissa on oma viehätyksensä. :D;

Muistin vasta jälkeenpäin, että olenhan minä poseerannut yläosattomissakin - tosin imitoiden eri sukupuolta. Yksi paidaton Sha Gojyo (Saiyuki), olkaa hyvä. Kuvaajana Sanna.

CosplayGaalan jälkilaineet

Huomasin ilokseni eilen illalla, että CosplayGaalan virallisia videoita alettiin lataamaan YouTubeen. Tänään aamulla pääsin sitten käsiksi meidän esitykseemme ja valmistauduin naamapalmuttamaan oman osuuteni vuoksi. Eikä odotuksiani petetty - tottahan toki sieltä löytyivät nämä perinteiset muutamat mehukkaat ja tiukkaa keskittymistä kuvaavaat ilmeet, jotka revähdyttivät kotiväkeni ja itsenikin varsin tyylikkäästi. Järjestäisiköhän mikään taho ilmeenhallintakursseja? Täällä olisi ainakin yksi varma osallistuja.

Materiaaliin pääsee käsiksi tästä:

http://www.youtube.com/watch?v=CmIhdFuAM3I

Ilmekritiikki kohdistuu tietenkin vain ja ainoastaan itseeni, mutta lisäksi on kyllä hiukan napistava itsestäni riippumattomille tahoille siitä, että video oli kuvattu ja leikattu hyvin kummallisesti. Joistakin esityksemme kohtauksista ei saa minkään valtakunnan käsitystä - yhdessäkin kohtauksessa kamera on zoomannut minun jalkoihini (toiseen kenkääni on muuten näköjään jäänyt yksi Miran lapuista kiinni, öhöhö) silloin, kun lavalla olisi mahdollisesti jotain edes hitusen verran kiinnostavaa äksöniä. Draaman kaari kärsi myös siitä, että sekä minun että Miran lavalle saapumiset jäivät kokonaan kameran ulkopuolelle, koska kamera oli keskittynyt vain toiseen lavallaolijoista.

Toisaalta on kuitenkin ihan luonnollista, että kuvaajat eivät olleet nähneet esitystä kertaakaan, eivätkä näin ollen pystyneet tietenkään aina suuntaamaan kameroitaan juuri sinne, missä tapahtui. Oli miten oli, nämä hassut kuvakulmat eivät olleet pelkästään meidän esityksemme ongelma - myös muutamassa muussa katsomassani kisavideossa jotkut kohdat jäivät täysin hämäriksi. Ryhmäkisojen kuvaamisessa on varmasti oma haasteensa, kun lavalla on samanaikaisesti useampia henkilöitä, ja pelkkä jatkuva koko lavan kuvaaminen ilman mitään kuvakokojen tai -kulmien vaihtelua voi käydä kuvaajien ammattiylpeyden päälle.

Omaa esiintymistään on yllättävän vaikeaa katsoa jälkeenpäin uudestaan, koska ainakin minä olen kauhean herkkä huomaamaan omat mokani ja kritisoimaan niitäkin eleitä ja ilmeitä, joihin kukaan muu tuskin on edes kiinnittänyt huomiota. Vaikka olen pari kertaa aiemminkin nähnyt videomateriaalia muista kisoista, joissa olen mukana, niin kolmen minuutin mittaisen esityksen katsominen on ihan erilaista kuin nopea klippi lavalla pyörähtämisestä. Oli paljon helpompaa katsoa videota, jossa astelin Animeconin 2009 yksilökisassa lavalle Gabranthina (Final Fantasy XII) - osasyy tähän saattoi tosin löytyä kasvoni ja samalla myös epäeeppiset ilmeeni peittäneestä kypärästä. :D;

Kypärä on näppärä ilmesensori. Kuvaaja Ville Huovila.

Gaalan esitystä oli kyllä mahdottoman hauskaa suunnitella, sillä mahdollisuus taustamusiikkiin ja riittävä lava-aika tarjosivat lähes rajattomat lähtökohdat. Vaikka käsikirjoitus ja ajoitukset olivatkin koko harjoitusajan lähinnä päidemme sisällä, olen sitä mieltä, että tiimityömme toimi koko harjoitusajan oikein hyvin ja melkeinpä saumattomasti. Vaikka kohtasimmekin harjoituksissamme muutaman ylitsepääsemättömän teknisen ongelman (ei - silmät ja kolme neljäsosaa kasvoista peittävä nokka päässä ei ihan oikeasti näe liikkua ja kyllä - puinen proppi hajoaa ihan oikeasti, kun sen heittää kovalle lattialle), niin riittävä harjoittelu takasi sen, että osaisin tarpeen vaatiessa esittää osani esityksestämme vielä tänäkin päivänä.

Kuvaaja Eetu Lampsijärvi (http://www.flickr.com/photos/tulitomaatti). Ei, en tajunnut pyytää Finnairilta palkkiota harjoittamastani piilomainonnasta.

Harjoituksen puute on ehdottomasti idealtaan hyvän esityksen pahin vihollinen. Ihmisen muisti ei ole vedenpitävä, ja kun muistin rajallisuuden yhdistää lavajännitykseen, alkavat itsestäänselviltä tuntuneet ajoitukset helposti heittää ja moni muukin pikkujuttu saattaa unohtua kokonaan. Tämä ongelma ei ole niin suuri silloin, kun esitystä on harjoiteltu niin, että se tulee melkeinpä selkärangasta. Toki inhimillisiä mokia tapahtuu harjoittelusta huolimatta, mutta jos takana on monta harjoituskertaa, ei esimerkiksi jännitys pääse vaikuttamaan suoritukseen niin paljon.

Lisäksi harjoittelu helpottaa improvisointia, sillä asiat etenevät vain harvoin täysin suunnitelmien mukaan. Jos esityksessä on enemmän kuin yksi esiintyjä, on oltava koko ajan tietoinen oman esiintymisensä lisäksi myös toisten suorituksesta. Siihen ei voi tietenkään itse vaikuttaa, mutta hyvällä improvisoinnilla voi paikata tehokkaasti toisten pieniä mokia - meilläkin kävi pieni kämmi esityksen loppuosan ajoituksessa ja tuloksena oli muutama hetki ylimääräistä aikaa. Hyvinhän se lopulta sujui, sillä musiikki ja esityksen kulku olivat kaavoittuneet pieniin päihimme niin hyvin, että liian aikaisesta kaatumisestani huolimatta Mira ei alkanut kiirehtiä omaa osuuttaan, vaan täytti odotusajan hienosti improvisoiden ja siirtyi takaisin kohtaukseen samaan tahtiin ääniraidan kanssa.

Mira takapiruilee. Kuvaaja Eetu Lampsijärvi.

Toisinaan lavalla sattuu myös esiintyjien esiintymisestä riippumattomia yllättäviä tilanteita, joihin ei välttämättä voi varautua etukäteen. Mitä tehdä, jos esimerkiksi puvun osat alkavat irtoilla ja tipahdella lavalle kesken esityksen? Myös meidän esityksessämme kävi pieni kämmi, sillä kuten yllä jo mainitsinkin, niin proppini hajosi kesken kaiken lentäessään lattialle. Tähän olimme onneksi osanneet jo varautua, koska sama tapahtui kenraaliharjoituksissakin. Jos jotain tällaista tapahtuu, niin tärkeintä on vain yrittää olla häiriintymättä ja kiinnittämättä koko juttuun mitään huomiota.

On luultavasti lähes mahdotonta kyetä nousemaan lavalle ilman minkäänasteista jännitystä, mutta lavakammostakin huolimatta esiintymisestä voi oppia nauttimaan. Itse ainakin pidän siitä tunteesta, kun saan nousta lavalle jännittämään. On paljon mukavampi jännittää lavatilannetta noin yleensä kuin stressata siitä, että esityksen treenaaminen on jäänyt puolitiehen.

Tilannekuvat. I'm lovin' 'em. Kuvaaja Eetu Lampsijärvi.

Onko cosplay välineurheilua?

Tällä merkinnällä on melko typerä otsikkovalinta, sillä siihen voi vastata jo ensimmäisessä kappaleessa kieltävästi - ei, eihän cosplayta tosiaankaan voi kutsua välineurheiluksi. Autoja, jääkiekkovarusteita ja golfmailoja voi vertailla muiden harrastajien kanssa, mutta ompelukoneiden vertailu ei liene cosplayereiden keskuudessa kauhaen yleistä. Joka tapauksessa, tehdäkseni pointtini selväksi vertaan tässä merkinnässä cosplayta hevosharrastukseen, josta minulla on vuosien omakohtainen kokemus. Mielestäni nämä kaksi täysin erilaista harrastusta ovat tietyssä mielessä hyvin samanlaisia - muun muassa harrastajatyypit ja harrastajien keskinäinen hierarkia ovat molemmissa piireissä hyvinkin samankaltaisia.

Cosplaysta puuttuu kuitenkin se tyypillisen välineurheilulajin mukanaan tuoma harrastusvälineillä kilpailu ja päteminen. Kenenkään ei ainakaan tarvitse hävetä sitä, jos oma ompelukone ei ole ihan yhtä hieno ja kallis kuin jonkun toisen. Cosplayerin ainoat harrastusvälineet ovat yleensä se ompelukone ja mahdollisesti saumuri (ja tietenkin kasa pensseleitä, sakset, mattoveitsi, kuviosaha, sirkkeli, hitsausvälineet, oma metallinsulattamo ja muut pienet välttämättömyydet, mutta keskityn tässä selonteossa lähinnä ompeluvälineisiin). Koska pukujen teko tapahtuu pääasiassa yksin kotona, ei kukaan tiedä, kenen ompelukoneella puvut ommellaan, onko cosplayerin saumuri mummolta lainattu vai tuliterä tuhannen euron laite vai pysyvätkö hänen pukunsa kasassa ompeleiden sijaan teipillä. Oli ompelukone sitten Bernina tai Singer, niin ei se ketään oikeasti kiinnosta, sillä puvun laatu on harvemmin riippuvainen työskentelyvälineiden hinnasta ja merkistä.

Hevosharrastuksessa asioita arvotetaan usein hiukan eri tavalla. Kaikki tallin tädit ja sedät ovat hyvinkin kiinnostuneita muun muassa siitä, onko hevosesi kallis puoliverinen vai harrasteponi, onko satulasi Wembley vai Lewa, onko jalassasi Mountain Horset vai kumiset ratsastussaappaat ja niin edelleen. Toki aidolla hevosharrastajalla pitää olla allaan kiiltävän hevosen lisäksi myös sitäkin kiiltävämpi citymaasturi, jonka perään on helppo kiinnittää hevosenkuljetusvaunu, joka muistuttaa sisältä neljän hengen hotellihuonetta.


Cosplayharrastuksessa cosplayeria arvostellaan onneksi useimmiten lähinnä puvun - ja turhan usein myös puvun kantajan - ulkonäön perusteella. Ylläolevan alustuksen tarkoitus oli siis korostaa sitä, kuinka hieno asia moisen välineaspektin puuttuminen oikeastaan onkaan. Tässä harrastuksessa ollaan kriittisiä niin itseä kuin toisiakin kohtaan, mutta ainakaan cosplay ei tee eroa varakkaiden ja vähävaraisten harrastajien välille. Ompelukoneen hinta ei ratkaise lopputulosta, ja jokaisella on ainakin teoreettisesti ajateltuna yhtäläiset mahdollisuudet kehittyä harrastajana. Hevosharrastuksessa tämäkin on toisin - tietenkään kilparatsastuksen huipulle ei päästä pelkillä varusteilla, mutta ammattilaisen valmennus, hyvä kilparatsu ja kisamatkat - puhumattakaan sen hienon kilpahevosen ylläpitoon liittyvistä kustannuksista - vaativat sitä yhtä ja ainoaa, eli rahaa.


***


Noin. Nyt kun mahtipontinen ja yhteiskunnallista epätasa-arvoisuuttakin hiponut johdantoni on puitu läpi, ajattelin vähän pohdiskella saumurien sielunelämää. Seuraavaksi pohdin kolmea tyypillistä saumuriin ja sen hankintaan liittyvää ennakko-oletusta:


1) Saumuri on vaikeakäyttöinen, monimutkainen, eikä sitä opi ikinä langoittamaan
2) Saumurin kanssa kaikki on helpompaa, nopeampaa ja näyttää paremmalta
3) Saumuri maksaa maltaita


Väite 1. Onhan saumurissa enemmän lankoja kuin tavallisessa ompelukoneessa, mutta omasta mielestäni niiden käytön hankaluutta liioitellaan ihan liikaa. Saumurien langoituksen vaikeutta hokevat niin kangaskaupan tädit kuin muutkin ompeluharrastajat, mutta jos minä onnistuin langoittamaan saumurin toisella yrittämällä oikein, pystyy siihen varmasti ihan kuka tahansa muukin. Ohjeiden lukeminen, niiden ymmärtäminen ja käyttäminen lankojen reitityksessä ei oikeasti ole kovinkaan monimutkaista. Kaiken lisäksi saumuria ei edes ole pakko langoittaa joka kerta, kun haluaa vaihtaa langat erivärisiksi - riittää, että katkaisee vanhat langat ja solmii uudet tiukasti kiinni vanhoihin langanpäihin ja huolehtii siitä, että solmut ovat tarpeeksi tiukalla ja mahtuvat kulkemaan saumurin läpi.

Väite 2. Saumurisauma on siisti, sitä ei käy kiistäminen. Nämä kuuluisat sisäsaumat saa heti näyttämään paljon mieltä ylentävämmiltä, kun saumanvaroista ei roiku purkautuvan kankaan rippeitä. Saumuri on siitä mukava laite, että nelilankaisena ja leikkuuterällä varustettuna se ompelee samalla kerralla kankaat kiinni toisiinsa sekä leikkaa ja huolittelee kankaan reunan siistiksi. Saumurisauma tosin kannattaa usein vahvistaa vielä ompelukoneompeleella, mikäli vaatteesta haluaa oikeasti kestävän. Lisäksi saumuri on verraton apu trikoon ja muiden joustavien kankaiden ompelussa. Eli kyllä, saumurin kanssa kaikki on helpompaa ja nopeampaa, mutta. Olen eri mieltä sen henkilön kanssa, joka väittää, että saumurilla kaikki näyttää paremmalta. Pelkällä ompelukoneella saa ihan yhtä hyvää jälkeä, jos vain jaksaa olla huolellinen. Saumuri ei ole mikään laadun tae.

Väite 3. Kyllä, saumuri on melko kallis hankinta. Halvimpien koneiden hinnat lähtevät yleensä kolmestasadasta eurosta ylöspäin, ja tämä voi tosiaan tehdä ainakin opiskelijan budjettiin melkoisen aukon. Mikäli onni on myötä, voi jossain törmätä käytettyihin saumureihin, joiden hinnat ovat luonnollisesti hiukan alempana. Käytetyn saumurin hankinnassa tosin piilee se hankaluus, ettei niiden mukana tule välttämättä käyttö- ja langoitusohjeita. Niille ei myöskään aina tarjota takuuta. Itse ostin oman saumurini, Elna 344:n, vähän käytettynä läheisestä kangaskaupasta. Saumurini oli toiminut vain kaupan mallikoneena, jonka avulla saumuriostajat olivat saaneet kokeilla koneen toimintoja, joten sain sen hiukan tavallista hintaa halvemmalla. Mukana tulivat kuitenkin kaikki herkut - käyttöohjeet, ylimääräiset langat ja muut lisätarvikkeet - sekä kattava takuu. Alkuperäinen, jo kerran alennettu hinta olisi ollut 450 €, mutta loppujen lopuksi koneeni hinnaksi tuli 410 €. Kallis hinta on ihan suhteellinen käsite - kaikki riippuu siitä, kuinka paljon on valmis panostamaan harrastusvälineisiinsä. Itse en maksaisi esimerkiksi lenkkareista viittäkymppiä enempää, mutta tämäkin riippuu ihan näkökulmasta. Saumuri helpottaa työskentelyä kuitenkin sen verran, että enemmän ompelevalle se on oikein hyvä hankinta.


Vaikka saumuri onkin nopea ja näppärä väline tylsään huolitteluvaiheeseen, niin ompelukone on se virallinen ja enemmän käytetty työvälineeni. Ompelukoneeni ei oikeastaan ole virallisesti minun vaan äitini, mutta koska hän ei ole sillä vuosiin ommellut muuta kuin housunlahkeiden käännöksiä (ja nykyään minä saan ommella nekin, hmhmhm), pidän konetta adoptoituna lapsenani. Alun perin kyseinen Pfaff -merkkinen kapine on peräisin ompelijattarena työskenneeltä mummoltani.

Kone on hyvin raskastekoinen, mutta erittäin varma ja tekee laadukasta jälkeä vielä neljänkymmenen käyttövuodenkin jälkeen. Se on ilmeisesti alun perin suunniteltu ammattilaiskäyttöön. Kyseinen masiina on melkoinen aarre, jota yritän vaalia säännöllisellä öljyämisellä ja puhdistuksella niin pitkään kuin vain mahdollista. Olen ommellut kansalaisopiston vaatteidentekokurssilla kansalaisopiston digitaalisilla muovikoneilla, mutta en yhtään pidä niistä - mielestäni koneessa pitää olla volyymia ja sen pitää jaksaa nikottelematta kaksitoista kangaskerrosta. :D; Peukuttelen siis kovasti sille, että oma ompelukoneeni kestäisi vielä toiset 40 vuotta, sillä en ole yhtään sinut näiden nykyisten rimpulakoneiden kanssa.





Tässä nämä kaunokaiset sitten ovat - Pfaff vasemmalla ja Elna oikealla. Koetan pitää ompelutilani siistinä, mutta jokaisen ompelukerran jälkeen se suistuu enemmän tai vähemmän luovaan kaaokseen. Näin sivumennen sanoen, vasemmalla näette vilauksen Nevirilin (Simoun) takin hihasta. Ratkoin takin viime viikolla auki ja nyt pitäisi uusia se kesään mennessä.

***

Kiitos, kuittaus.

Intro

Kippis. Olen 18-vuotias suomalainen cosplayer, joka päätti aloittaa Bloggerissa kirjoittamisen ihan puhtaasti siitä syystä, että moni muukin pukuilija jakaa ajatuksiaan harrastuksestaan näin julkisesti. Itsekin koin, että minulla saattaisi olla asiasta jotain sanottavaa, joten hetken mielijohteen vuoksi tämä teksti on nyt tässä. Mainittakoon vielä, että en liiemmin välitä käyttää "cossata" ja "cossaaja", sillä olen kirjoituksissani puhekielisyyksiä karttava panka, joka on mieluummin päättänyt suosia näitä suomen kielen kanssa riiteleviä termihirviöitä "cosplayer" ja "cosplayaaminen", joita ei saa taipumaan luontevasti sitten millään.

Vaikka Vorona onkin blogiminäni, niin yleensä liikun internetissä, kuten Anikin foorumilla ja cosplay.comissa, nimimerkillä Scarface. Kisatessani ja luonnollisesti myös nk. oikeassa elämässä suosin oikeaa nimeäni, Annia. Vaikka nimi tai nimimerkki eivät muistuisikaan mieleen, niin jostain kumman syystä minut muistetaan niin oikeassa elämässä kuin cosplaypiireissäkin yhdestä ja samasta asiasta - "tunnistaisin nuo pisamat missä tahansa!" (...).

Olen harrastanut cosplayta vuodesta 2007, ja tähän päivään mennessä olen tehnyt noin parikymmentä pukua, jotka ovat suurilta osin pelihahmoja. Harrastukseen minut veti mukaan ystäväni Wempuli, joka oli harrastusta minulle suositellessaan cosplayannut itse jo useampaan otteeseen. Ensimmäinen tapahtumani oli Animecon 2007 Jyväskylässä, missä olin päättänyt pukuilla Xigbaria Kingdom Hearts 2 -nimisestä pelistä. Kyseisestä puvusta ei itselläni ole kauheasti kuvia, sillä suurin osa niistä on kadonnut jo bittiavaruuteen tietokoneen oikkuilujen myötä.

Xigbar käyttäytyy hyvin hahmouskollisesti. Kuvaajana Wempuli.

Isoäitini auttoi minua kyseisen puvun tekemisessä valtavasti, mutta ensimmäisen conini jälkeen minut valtasi suunnaton "minä itse!" -henkinen innostus. Aloin vähitellen tutustua ompelukoneeseen paremmin ja pikkuhiljaa myös pukujeni vaikeusaste nousi. Olin ehtinyt pukuilla hädin tuskin puoli vuotta, kun jo päätin tehdä Final Fantasy XII:n Reksin (kts. kuva alempana) - puvun näköisyydestä voidaan olla montaa mieltä, mutta kyseinen projekti oli joka tapauksessa ensimmäinen kosketukseni haastavampiin pukuihin, jotka vaativat yksinkertaisen ompelun ja valmiiden vaatteiden muokkauksen lisäksi vähän muutakin. Sain myös esimakua siitä, millaista on kärsiä pukunsa eteen, sillä fiksuna nuorena naisena päätin laittaa kyseisen puvun päälleni joulukuussa - keskellä sen vuoden tuulisinta, sateisinta ja kylmintä mahdollista kuukautta.








Ensimmäinen kosketukseni cosplaykisoihin oli Helsingin Kirjamessuilla vuonna 2007. Tuolloin pääsin ensimmäistä kertaa seuraamaan cosplaykisaa, ja kokemus oli hyvin jännittävä. Silloin en osannut aavistaakaan, että vuotta myöhemmin tulisin itse astelemaan samalle lavalle yleisön eteen. Varsinainen haluni kokeilla kisaamista heräsi hiljalleen vuoden 2008 keväällä, ja lavalle päätin sitten astua ensimmäistä kertaa saman vuoden Kirjamessuilla. Kirjamessujen hahmokseni olin valinnut Vaanin (Final Fantasy XII) ja vaikka en palkinnoille päässytkään, oli kokemus hyvin pökerryttävä ja ennen kaikkea niin addiktoiva, että tein päätöksen nousta lavalle jonain päivänä vielä uudestaan. Vuonna 2009 otinkin osaa yhteensä jo kolmeen eri kisaan, ja jälleen Kirjamessut toimi käänteentekevänä miljöönä - ensimmäinen palkintoni osui kohdalleni Kirjamessuilla 2009. Kyseessä oli kunniamaininta Tatiana Wislan (Last Exile) puvusta.

Tatiana Wisla. Kuvaajana Mira.

Vuonna 2009 aloin myös kiinnostua tapahtumien taustalla toimimisesta. Hain Tampere Kupliin ja Mangapäivän cosplaykisojen tuomaristoon hyvällä menestyksellä, ja nämä tapahtumat saivatkin minut viehättymään kovasti tuomaroinnista ja sen tarjoamista haasteista.

Vuosi 2010 tulee olemaan osaltani hiukan hiljaisempi kuin aiemmat vuodet. Syynä ovat henkilökohtaisen elämän suuret mullistukset kuten ylioppilaaksi kirjoittaminen ja jatko-opiskelupaikan etsintä. Ehdin tosin alkuvuodesta pyörähtämään jo kisalavallakin CosplayGaalan ryhmäkisassa ja varsin hämmästyttävällä menestyksellä - nappasimme parini kanssa ensimmäisen palkinnon. 'u' Yksilökisaaminen jäänee tältä vuodelta omalta osaltani luultavasti olemattomiin, kiitos opintojen, mutta vaikuttanen yhä ainakin kisojen taustajoukoissa - tiedossa on ainakin yksi tuomaripesti ja mikäli vain suinkin ehdin, olen mielelläni mukana myös muissa kisatehtävissä.

Näin. Nyt kun on pakolliset esittelyt (hyvä on, myönnetään - ei tämä mitään pakkopullaa ollut, sillä kukapa ei tykkäisi kirjoittaa itsestään) hoidettu pois alta, niin seuraavissa merkinnöissä voinkin jo keskittyä olennaiseen.