keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Tarve olla parempi kuin muut

Tätä tekstiä edeltävä päivitykseni on helmikuulta 2012.

... ... eivv

Kertonee jotain tämänhetkisestä innostuksestani cosplayta kohtaan. Vuonna 2012 kävin muutamissakin tapahtumissa, mutta kun yritän hieman pinnistellä muistaakseni niistä jotain niin huomaan, että ei hitto – enhän minä muista juuri mitään. Kun vähän lunttaan viimeisimmästä merkinnästäni, huomaan kierrättäneeni Frostbitessa vanhaa pukua. Kun vähän vilkuilen muiden blogistien merkintöjä, huomaan saattaneeni käydä myös Desuconissa ja Traconissa. Mutta mitä minulla oli siellä oikein päällä? Öö... Öh…

Olen yrittänyt selitellä intoni puutetta mitä erinäisimmillä seikoilla ja lupaillut vähän väliä, että "kyllä minä pian taas jotain uutta väsään". Yeah right. Tällä kertaa yritän olla rehellinen.

Mietitäänpä. Viimeisin pukuni, Kanna, on vuodelta 2011. Siitä on melkein puolitoista vuotta. Osallistuin kyseisellä puvulla Elzyn kanssa WCS-karsintoihin, sijoittumatta. En halua edes ajatella kyseistä pukua, koska en ole siihen tyytyväinen, ja häpeän yhä muutamaa seikkaa, jotka jätin täysin huomiotta sitä tehdessä. Tämä on siis päällimmäinen muistoni cosplaysta - puku, jota en halua katsella, ja jonka osittaisena myötävaikutuksena emme ainakaan sijoittuneet.

Yksi yleisimmin käyttämäni selitys pukujen teon hitauteen on opiskelu. Tahkoan opintopisteitä Kelan suosittelemaa tahtia ja vähän ylikin. Vaikka opintoni eivät luonteestaan johtuen ole kovinkaan intensiivisiä, kaikki tekemättömät esseet ja keskeneräiset tenttikirjat kuitenkin raastavat jatkuvasti alitajunnassa, oli sitten viikonloppu tai joululoma. Tällä hetkellä kirjoitan lisäksi kandia, mikä nyt ei sinänsä ole kovin vaikeaa tai aikaavievää, mutta sitäkään en osaa olla ajattelematta vapaa-aikanani.

Sitten on raha. Pidän puvuista, joissa on paljon asioita, mikä tarkoittaa sitä, että yhden pukuni budjetti on liki poikkeuksetta reippaasti yli satasen. Joidenkin enemmän. Jos tekisin edes neljä pukua vuodessa, se tarkoittaisi melkoista lommoa lompakkoon, etenkin jos laskee mukaan conien matka- ja pääsylippukulut. (Toki tämäkin on vain priorisointikysymys – olisinhan ihan hyvin voinut olla ostamatta uutta puhelinta ja tehdä sillä hinnalla koko vuoden puvut… )

Ei varmaan edes kannata jatkaa syiden luettelemista, sillä niitähän riittää. Mutta yksi syy lienee ollut ylitse muiden. Syy, jota lähestulkoon häpeän.

Suurin ongelmani cosplayn suhteen lienee viime aikoina ollut sen tajuaminen, etten ole tarpeeksi hyvä. Suomalaiset cosplayerit alkavat olla jo niin hyviä, että ns. kärki on karannut jo aikaa sitten ulottumattomiini. Minä haluan olla hyvä, ja haluan saada tunnustusta. Suuri haaveeni on ollut päästä WCS-finaaliin tai Eurocosplayhin. Haluan menestyä. Ylipäätään olen aina halunnut olla parempi kuin muut, joka helvetin asiassa.

Cosplay vain taitaa olla vähän väärä harrastus itsetuntonsa pönkittämiseen yllä mainitulla tavalla. Tykkään saada kommentteja puvuistani ja jonkinlaista tunnustusta, mutta kun oikein mietin, eivät kisakokemukset ole loppujen lopuksi edes olleet niitä mieleenpainuvimpia. Oikeasti hauskinta minulla on ollut silloin, kun olen pukuillut hahmoa, josta pidän oikeasti ja silloin, kun olen saanut hassutella kavereiden kanssa. Kilpailut ovat henkisesti aika raastavia, ja äkkiä koko homma menee irvistelyksi ja kyräilyksi. Rakastan kilpailemista ja esiintymistä, mutta en osaa lähteä kilpailemaan kilpailematta voitosta. Vaikka en olekaan hetkeen kisannut, en osaa edes katsoa cosplaykisoja ottamatta paiseita siitä, valitsevatko tuomarit nyt varmasti oikeat puvut voittajiksi.

Hävettää myöntää, että olen antanut tällaisten seikkojen vaikuttaa itseeni. Mitä sitten, jos joku voittaa sinut? Mitä sitten, jos joku muu on tehnyt hienomman puvun kuin sinä? Mitä sitten, jos joku aikoo tehdä saman puvun kuin sinä ja tiedät, että tämä joku tulee tekemään sen monin verroin paremmin.

Olen löytänyt uuden harrastuksen, jossa päästä pätemään, joten ehkä pätemisen tarve cosplayssa vähenee. Päätin viime elokuussa lähteä kalpamiekkailun alkeiskurssille, jonka päätyttyä totesin, että tätä pitää jatkaa. Miekkaillessa saa haluta voittaa. Miekkaillessa saa piestä vastustajansa. Miekkailuottelussa voittaja määräytyy yksiselitteisten sääntöjen puitteissa. Jos olet kilpailunhenkinen cosplayaaja, tulet varmasti jossain vaiheessa elämääsi toteamaan tulleesi kohdelluksi epäreilulla tavalla, mutta miekkailussa tätä ongelmaa ei ole.

Tarkoitan, että cosplay on harrastus, jota on hankala muokata kilpailumuotoon – ainakaan sellaiseen, joka tyydyttäisi kaikkia. Cosplayn onnistumiseen kun ei vaikuta mikään selkeästi mitattavissa oleva ominaisuus, vaikka ainakin Suomessa on mielestäni melko ansiokkaasti onnistuttu kehittelemään yhdenmukaisia arviointikriteerejä.

Kaikesta huolimatta rakastan yhä kilpailemista, myös cosplayssa. Aion kilpailla vielä, koska esiintyminen ja lavalla oleminen on ihanaa, mutta ehkä sitä ennen on hyväksyttävä se tosiasia, että aina ei voi eikä tarvitse voittaa.

Kyllä, aion jatkaa cosplayta. En tiedä, tapahtuuko se kuukauden, puolen vuoden vai vuoden päästä, mutta se tapahtuu, sillä en anna kaikkien keräämieni materiaalien joutua haaskuuseen!

Judith oli puku, jossa oli kivaa!