Cosplaykisat Suomessa, osa 2/2

Edellisessä osassa valitin kisojen kategorioista ja niiden mielivaltaisuudesta, ja kisaspekulaatiomerkintäni toisessa osassa kohdistan huomioni kisojen tuomarointiin. Minulla ei ole kovin laajaa tuomarointikokemusta enkä myöskään ole kysellyt kokeneemmiltani heidän mielipiteitään tuomarointisysteemeistä tai niiden ongelmista, joten jos asia on jollekulle vielä epäselvää, niin muistutettakoon, että minun blogini = minun mielipiteeni.

Tuomarointi

Tuomaristo sanoo mör.

Luultavasti jokainen on joskus törmännyt siihen cosplaykisojen lieveilmiöön, jossa kisojen voittajien valinnan jälkeen katsojien ja/tai kisaajien joukosta nousee aina muutamia soraääniä, joiden mielestä väärät ihmiset palkittiin tai joiden mielestä tuomarit palkitsivat vain kavereitaan. Minä uskon tuomareiden osaamiseen ja objektiivisuuteen, mutta samalla myös kannatan sitä, että samat ihmiset eivät kisasta toiseen istu tuomariaitiossa vaan mahdollisuus annetaan myös uusille harrastajille. Tämä siksi, koska tuomareilla, jotka eivät välttämättä tunne toisiaan entuudestaan ja jotka eivät turhan leipääntyneitä tuomarointipuuhiin varmistetaan se, että jokainen kisaaja on keskenään tasavertaisessa asemassa - ja se, että voittajan ratkaisee oikeasti puku eikä pukuilija.


Vaikka kisaajien arvioinnissa kuinka pyrittäisiin puolueettomuuteen, niin voin vannoa, että kaikki tuomarit miettivät ainakin joskus päänsä sisällä että "kappas, tossa on taas toi Ursula, jonka puvut on aina niin hienoja, ja sama linja jatkuu tänäänkin". Jos Ursulalla on takanaan pitkä kisahistoria, voi se antaa hänelle tietynlaista henkistä etumatkaa kokemattomampiin kisaajiin, joiden edellisistä puvuista tuomareilla ei ole välttämättä minkäänlaista mielikuvaa. Ts. nyypän saattaa olla vaikeampaa erottua pukunsa kanssa kuin veteraaniharrastajan.

Olen muuten hyvin iloinen siitä, että suurimmassa osassa Suomen kisoja on nykyään käytössä menettelytapa, jossa tuomarit saavat arvostella kisaajien puvut ennen kisaa. Kun itse olin ensi kertaa tuomaroimassa Tampere Kuplii 2009:n aikoihin, ei kyseinen tapa ollut vielä vakiintunut. Muistan varsin hyvin, kuinka hankalaa oli saada esiintymisvuorossa olevan cosplayerin puvusta ja lavaesiintymisestä käsitys siinä viidessä sekunnissa, jonka kisaaja lavalla vietti. Katsot kisaajaan, minkä jälkeen katsot reffukuvaa ja kun yrität tarkistaa, kuinka paljon näiden kahden välillä on toivottuja yhtäläisyyksiä, on kisaaja jo kadonnut katsomoon. "Oho."

Etukäteisarviointi myös helpottaa lavaesiintymisen arviointia. Jos puvun arvostelu on jo tehty, voi kisaajan lavakäynnin aikana keskittyä juuri siihen, mitä tämä lavalla ollessaan tekee.
Toisaalta tämä tuomarointimenetelmä johtaa siihen, että yleisö ja tuomarit näkevät puvut eri tavalla, minkä takia tuomareiden palkitsemisperusteet voivat yleisöstä joskus tuntua hiukan kaukaisilta. Yleisö näkee puvut monen (kymmenen) metrin päästä, kun taas tuomaristo pääsee lähes kosketusetäisyydelle. Yleisöstä käsin ei näe repsottavia langanpätkiä, kurttuisia saumoja eikä peruukkiverkkoa. Eikä myöskään henkeäsalpaavia kirjontoja, ei nerokasta propinmaalausteknikkaa, ei piilolinssejä eikä lähdesarjan hengen mukaista materiaalivalintaa.

Lavaesiintymisen arviointi

Aluksi sanottakoon vielä kerran, että tykästyin kovasti CosplayGaalan yksilökisaformaattiin (joka on käytössä myös Eurocosplay -kisassa), jossa jokaisella yksilökisaajalla on mahdollisuus toimittaa järjestäjille ääniraita esitystään varten. Catwalk-tyyppinen kisa ilman taustamusiikkia tai koko kisan ajan soivalla taustajumputuksella sopii tietenkin isoille tapahtumille, joissa osallistujia on kymmeniä eikä jokaiselle voi millään antaa kolmea minuuttia lava-aikaa. Itse katson kuitenkin paljon mielummin kahtakymmentä mietittyä pikkuesitystä kuin kuuttakymmentä kisaajaa, joille annetaan ehkä viisitoista sekuntia aikaa juosta lavalle ja pois. Gaalassa oli oikeasti showmeininkiä, ja sarjan hengessä tehty taustaraita sai vaatimattomankin puvun loistamaan. Showmeininki on sitä, mitä minä peräänkuulutan ikuisesti, amen! Kisoja katsotaan ehkä ennen kaikkea pukujen takia, mutta jokainen kaipaa joskus enemmän tai vähemmän suuria tunteita, draamaa, eläytymistä ja orkestraalista jylyä. Loppujen lopuksi kisoissa pyörii melko lailla samoja pukuja ja pukuilijoita, joten systeemin mielenkiinnon säilymisen vuoksi pieni teatraalisuus ei olisi yhtään pahaksi.

Mutta miten oikein arvioida lavaesiintymistä? Mukaansatempaavuus, ymmärrettävyys, näyttävyys, kiinnostavuus ja hahmouskollisuus ovat peruselementtejä, joiden varaan hyvä cosplayesitys rakentuu. On tosin hyvin vaikeaa asettaa vastakkain kaksi täysin erilaista hahmoa - jos hahmo on nyrjähtänyt sekopää, saa tästä luultavasti kiinnostavamman esityksen kuin hahmosta, joka ei oikeasti tee lähdesarjassaan mitään muuta kuin pönötä ":" -ilme naamallaan. Kajahtaneen dillehahmon riehumista on luultavasti viihdyttävämpää katsella kuin yhden ilmeen miehen, noh, yksi-ilmeisyyttä, vaikka hahmouskollisuus-kriteeri molempien kohdalla täyttyisi.

Sitten tulee vastaan myös se, että etenkin esityspainotteisissa kisoissa tuomareilla olisi kisaajien tasapuolisuuden nimissä oltava kisaajien hahmoista ja näiden luonteesta jonkinlainen käsitys. Kukaan ei tietenkään voi tuntea jokaista mahdollista animea, mangaa tai peliä, mutta tässä vaiheessa voidaan laulaa äänekäs halleluja hakukoneille. Tuomarit saavat (yleensä) hahmolistat nähtäväkseen noin viikkoa kahta ennen kisaa, ja minusta olisikin ihan hyvä, jos tuomareita kannustettaisiin hahmoihin perehtymiseen (= googlettamiseen). Jokaisen hahmon jokaista luonteenpiirrettä ei tarvitse eikä voikaan opetella ulkoa, mutta jonkinlainen käsitys lähdesarjan teemasta tai hahmon perusluonteesta ei ikinä ole haitaksi!
___

Koska alalta puuttuvat yhtenäiset arvostelukriteerit, on tuomaroinnin johdonmukaisuus loppujen lopuksi kulloisenkin tuomariston käsissä. Tuomarointikokemuksesta, hahmotuntemuksesta ja ompelutekniikkatuntemuksesta huolimatta tuomaritkin ovat loppujen lopuksi ihmisiä, ja ihmiset tekevät virheitä. Jonkun kisaajan olemassaolo voi unohtua, arviointikyky saattaa hämärtyä lempihahmon tai parhaan kaverin astuessa lavalle, muisti voi pätkiä tai muistiinpanojen päälle voi tippua majoneesia.

Ei, tuomarointi ei ole helppoa.

CosplayGaalan jälkilaineet

Huomasin ilokseni eilen illalla, että CosplayGaalan virallisia videoita alettiin lataamaan YouTubeen. Tänään aamulla pääsin sitten käsiksi meidän esitykseemme ja valmistauduin naamapalmuttamaan oman osuuteni vuoksi. Eikä odotuksiani petetty - tottahan toki sieltä löytyivät nämä perinteiset muutamat mehukkaat ja tiukkaa keskittymistä kuvaavaat ilmeet, jotka revähdyttivät kotiväkeni ja itsenikin varsin tyylikkäästi. Järjestäisiköhän mikään taho ilmeenhallintakursseja? Täällä olisi ainakin yksi varma osallistuja.

Materiaaliin pääsee käsiksi tästä:

http://www.youtube.com/watch?v=CmIhdFuAM3I

Ilmekritiikki kohdistuu tietenkin vain ja ainoastaan itseeni, mutta lisäksi on kyllä hiukan napistava itsestäni riippumattomille tahoille siitä, että video oli kuvattu ja leikattu hyvin kummallisesti. Joistakin esityksemme kohtauksista ei saa minkään valtakunnan käsitystä - yhdessäkin kohtauksessa kamera on zoomannut minun jalkoihini (toiseen kenkääni on muuten näköjään jäänyt yksi Miran lapuista kiinni, öhöhö) silloin, kun lavalla olisi mahdollisesti jotain edes hitusen verran kiinnostavaa äksöniä. Draaman kaari kärsi myös siitä, että sekä minun että Miran lavalle saapumiset jäivät kokonaan kameran ulkopuolelle, koska kamera oli keskittynyt vain toiseen lavallaolijoista.

Toisaalta on kuitenkin ihan luonnollista, että kuvaajat eivät olleet nähneet esitystä kertaakaan, eivätkä näin ollen pystyneet tietenkään aina suuntaamaan kameroitaan juuri sinne, missä tapahtui. Oli miten oli, nämä hassut kuvakulmat eivät olleet pelkästään meidän esityksemme ongelma - myös muutamassa muussa katsomassani kisavideossa jotkut kohdat jäivät täysin hämäriksi. Ryhmäkisojen kuvaamisessa on varmasti oma haasteensa, kun lavalla on samanaikaisesti useampia henkilöitä, ja pelkkä jatkuva koko lavan kuvaaminen ilman mitään kuvakokojen tai -kulmien vaihtelua voi käydä kuvaajien ammattiylpeyden päälle.

Omaa esiintymistään on yllättävän vaikeaa katsoa jälkeenpäin uudestaan, koska ainakin minä olen kauhean herkkä huomaamaan omat mokani ja kritisoimaan niitäkin eleitä ja ilmeitä, joihin kukaan muu tuskin on edes kiinnittänyt huomiota. Vaikka olen pari kertaa aiemminkin nähnyt videomateriaalia muista kisoista, joissa olen mukana, niin kolmen minuutin mittaisen esityksen katsominen on ihan erilaista kuin nopea klippi lavalla pyörähtämisestä. Oli paljon helpompaa katsoa videota, jossa astelin Animeconin 2009 yksilökisassa lavalle Gabranthina (Final Fantasy XII) - osasyy tähän saattoi tosin löytyä kasvoni ja samalla myös epäeeppiset ilmeeni peittäneestä kypärästä. :D;

Kypärä on näppärä ilmesensori. Kuvaaja Ville Huovila.

Gaalan esitystä oli kyllä mahdottoman hauskaa suunnitella, sillä mahdollisuus taustamusiikkiin ja riittävä lava-aika tarjosivat lähes rajattomat lähtökohdat. Vaikka käsikirjoitus ja ajoitukset olivatkin koko harjoitusajan lähinnä päidemme sisällä, olen sitä mieltä, että tiimityömme toimi koko harjoitusajan oikein hyvin ja melkeinpä saumattomasti. Vaikka kohtasimmekin harjoituksissamme muutaman ylitsepääsemättömän teknisen ongelman (ei - silmät ja kolme neljäsosaa kasvoista peittävä nokka päässä ei ihan oikeasti näe liikkua ja kyllä - puinen proppi hajoaa ihan oikeasti, kun sen heittää kovalle lattialle), niin riittävä harjoittelu takasi sen, että osaisin tarpeen vaatiessa esittää osani esityksestämme vielä tänäkin päivänä.

Kuvaaja Eetu Lampsijärvi (http://www.flickr.com/photos/tulitomaatti). Ei, en tajunnut pyytää Finnairilta palkkiota harjoittamastani piilomainonnasta.

Harjoituksen puute on ehdottomasti idealtaan hyvän esityksen pahin vihollinen. Ihmisen muisti ei ole vedenpitävä, ja kun muistin rajallisuuden yhdistää lavajännitykseen, alkavat itsestäänselviltä tuntuneet ajoitukset helposti heittää ja moni muukin pikkujuttu saattaa unohtua kokonaan. Tämä ongelma ei ole niin suuri silloin, kun esitystä on harjoiteltu niin, että se tulee melkeinpä selkärangasta. Toki inhimillisiä mokia tapahtuu harjoittelusta huolimatta, mutta jos takana on monta harjoituskertaa, ei esimerkiksi jännitys pääse vaikuttamaan suoritukseen niin paljon.

Lisäksi harjoittelu helpottaa improvisointia, sillä asiat etenevät vain harvoin täysin suunnitelmien mukaan. Jos esityksessä on enemmän kuin yksi esiintyjä, on oltava koko ajan tietoinen oman esiintymisensä lisäksi myös toisten suorituksesta. Siihen ei voi tietenkään itse vaikuttaa, mutta hyvällä improvisoinnilla voi paikata tehokkaasti toisten pieniä mokia - meilläkin kävi pieni kämmi esityksen loppuosan ajoituksessa ja tuloksena oli muutama hetki ylimääräistä aikaa. Hyvinhän se lopulta sujui, sillä musiikki ja esityksen kulku olivat kaavoittuneet pieniin päihimme niin hyvin, että liian aikaisesta kaatumisestani huolimatta Mira ei alkanut kiirehtiä omaa osuuttaan, vaan täytti odotusajan hienosti improvisoiden ja siirtyi takaisin kohtaukseen samaan tahtiin ääniraidan kanssa.

Mira takapiruilee. Kuvaaja Eetu Lampsijärvi.

Toisinaan lavalla sattuu myös esiintyjien esiintymisestä riippumattomia yllättäviä tilanteita, joihin ei välttämättä voi varautua etukäteen. Mitä tehdä, jos esimerkiksi puvun osat alkavat irtoilla ja tipahdella lavalle kesken esityksen? Myös meidän esityksessämme kävi pieni kämmi, sillä kuten yllä jo mainitsinkin, niin proppini hajosi kesken kaiken lentäessään lattialle. Tähän olimme onneksi osanneet jo varautua, koska sama tapahtui kenraaliharjoituksissakin. Jos jotain tällaista tapahtuu, niin tärkeintä on vain yrittää olla häiriintymättä ja kiinnittämättä koko juttuun mitään huomiota.

On luultavasti lähes mahdotonta kyetä nousemaan lavalle ilman minkäänasteista jännitystä, mutta lavakammostakin huolimatta esiintymisestä voi oppia nauttimaan. Itse ainakin pidän siitä tunteesta, kun saan nousta lavalle jännittämään. On paljon mukavampi jännittää lavatilannetta noin yleensä kuin stressata siitä, että esityksen treenaaminen on jäänyt puolitiehen.

Tilannekuvat. I'm lovin' 'em. Kuvaaja Eetu Lampsijärvi.